Suomen nälkävuodet 1866–1868 – syvempi katsaus

Kun suomalaiset puhuvat nälkävuosista, tarkoitetaan yleensä vuosia 1866–1868, Suomen historian viimeistä suurta nälänhätää. Se on yksi niistä tapahtumista, joiden jäljet näkyvät yhä sukututkimuksessa, paikallishistoriassa ja suomalaisessa suhtautumisessa ruokaan. Tässä syventävässä katsauksessa käymme läpi, mitä tapahtui, miksi ja miten tapahtumia on tulkittu, ja varoitamme samalla yksinkertaisista selityksistä.

Tausta: köyhä, agraarinen maa

1860-luvun Suomi oli suuriruhtinaskuntana osa Venäjän keisarikuntaa, ja valtaosa väestöstä sai toimeentulonsa maataloudesta. Viljely oli kylmässä ilmastossa herkkää vaihteluille: halla, sateet ja lyhyt kasvukausi saattoivat tuhota sadon. Yhteiskunnassa oli paljon tilattomia ja vähävaraisia, joilla ei ollut varastoja, joihin turvautua huonoina vuosina. Väestö oli kasvanut voimakkaasti, mutta ravinnon varmuus ei ollut kasvanut samaa tahtia.

Aiemmin Suomessa oli koettu huonoja satovuosia, mutta 1860-luvun tilanne oli poikkeuksellisen vakava. Se ei ollut yksittäinen katastrofi, vaan seurausta useista heikoista vuosista peräkkäin, ja jo ennen suurinta kriisiä monet kotitaloudet olivat köyhtyneet.

Kuinka kriisi eteni

Kriisin ydin oli huonoissa sadoissa. Vuoden 1866 sato oli heikko, ja vuosi 1867 oli vielä pahempi: kylmä ja sateinen kesä ja syksyn aikaiset hallat vahingoittivat satoa laajasti. Ruoan hinnat nousivat, työnteon mahdollisuudet vähenivät ja monet ihmiset lähtivät kerjuulle. Kerjäläisten virrat kulkivat maaseudulta kaupunkeihin ja toisaalta lähtökotiseudulta pois, ja samalla tauteja levisi.

Pahin kuolleisuus ajoittui vuoteen 1868. Yleisesti esitetään, että tuona vuonna kuoli noin 138 000 ihmistä ja että noin kahdeksan prosenttia väestöstä menehtyi nälänhädän seurauksena. Kuolleisuus ei kuitenkaan kohdistunut tasaisesti: Pohjois- ja Itä-Suomessa sekä maaseudun alimmissa yhteiskuntaluokissa vaikutukset olivat usein ankarampia kuin etelässä.

Moniko kuoli? Miksi luvut vaihtelevat?

Tutkimuskirjallisuudessa nälkävuosien uhriluvut vaihtelevat, eikä tämä johdu laiskasta tutkimuksesta vaan määritelmistä. Voidaan laskea kaikki kuolemat, tai pelkästään normaalin kuolleisuuden ylittävät kuolemat. Voidaan myös ottaa mukaan syntymättä jääneet lapset. Eri lähteissä mainitaan sekä noin kahdeksan prosentin osuus että lähes kymmenen prosentin osuus väestöstä, ja esimerkiksi Historiallisessa aikakauskirjassa on esitetty myös matalampia arvioita. Helsingin yliopiston ja uutisoinnin mukaan nälkävuodet veivät lähes kymmenesosan suomalaisista (Helsingin yliopisto). Kahdeksan prosentin luku on yleisesti toistettu, mutta sitä kannattaa pitää arviona eikä tarkkana lukuna (Verkkouutiset).

Sama pätee muihin yksityiskohtiin. Kun lukee jostakin “270 000 kuolemaa” tai “150 000 ylikuolemaa”, kannattaa kysyä, mitä jaksoa ja mitä menetelmää luku edustaa. Kaikki kolme vuotta yhteensä, vai vain huippuvuosi?

Nälkä ei tappanut yksin: taudit

Yksi nälkävuosien tärkeimmistä opetuksista on se, että kuolleisuus johtui suurelta osin tartuntataudeista. Aliravittu keho on alttiimpi infektioille, ja ihmisten liikkuminen kerjuumatkoilla levitti tauteja. Nälänhätien yhteydessä esiintyviä tauteja olivat esimerkiksi lavantauti, pilkkukuume ja punatauti. Moni ei siis kuollut pelkkään nälkään vaan nälkää seuranneeseen sairauteen. Tämä ero on tärkeä myös nykypäivän nälänhädissä, joissa taudit, puhdas vesi ja terveydenhuollon toimivuus ratkaisevat paljon.

Nälän fysiologiaa ja sitä, miten pitkittynyt energiapula muuttaa kehoa, avaamme tekstissä mitä nälkä on.

Yhteiskunnan vastaus

Hätäapua järjestettiin, mutta se oli hidasta ja riittämätöntä. Viljan tuonti ulkomailta tapahtui myöhään, kuljetukset olivat hankalia ja varoja tukitoimiin oli niukasti. Kriisistä on käyty vilkasta keskustelua: oliko valtiovalta liian hidas, miten tilanne olisi voitu ennakoida, ja missä määrin avun laiminlyönti oli ideologista ja missä määrin käytännön rajoitteiden seurausta. Historiantutkijat painottavat usein, että ratkaisut olivat aikansa ajattelun ja resurssien rajoittamia, eikä jälkiviisaus tee aikalaispäätöksistä helppoja.

Kriisi muutti kuitenkin suomalaista yhteiskuntaa. Se vauhditti keskustelua maatalouden kehittämisestä, kulkuyhteyksistä, köyhäinhoidosta ja varautumisesta. Pitkällä aikavälillä viljan varastointi, rautatieverkon laajentaminen ja maatalouden monipuolistuminen vähensivät haavoittuvuutta.

Sosiaaliset seuraukset

Nälkä muuttaa myös ihmisten käyttäytymistä ja yhteisöjä. Helsingin yliopiston tutkimusuutisen mukaan omaisuusrikokset nelinkertaistuivat nälkävuosina, mikä kertoo siitä, miten äärimmäinen pula ajaa ihmisiä keinoihin, joita he eivät normaalioloissa harkitsisi. Lisäksi perheitä hajosi, lapsia jäi orvoiksi ja kyliä autioitui. Syntyvyys laski jyrkästi. Muistot ovat siirtyneet sukupolvelta toiselle, ja nälkävuodet esiintyvät kansanperinteessä, sananparsissa ja runoudessa. Kielen puolta käsittelemme tekstissä nälkä kielessä ja sananparsissa.

Arki kriisin keskellä: kerjuu ja korvikeleipä

Nälkävuosista säilyneet kertomukset painottavat ruoan niukkuutta ja keinoja, joilla ihmiset yrittivät venyttää viljavarastoja. Leipään sekoitettiin pettua eli puun sisäkuorta, jäkälää, olkia ja muita korvikkeita. Tällainen pettuleipä täytti mahaa mutta antoi vähän ravintoa, ja se saattoi aiheuttaa vatsavaivoja. Korvikeruokien käyttö kertoo siitä, kuinka pitkälle ihmiset joutuivat menemään, ja se on yksi tunnetuimmista nälkävuosiin liitetyistä muistikuvista.

Kerjääminen oli monelle viimeinen keino. Talonpojat, torpparit ja mäkitupalaiset lähtivät liikkeelle perheineen ja toivoivat apua naapurikylistä ja kaupungeista. Kerjäläisiä oli paljon, ja heidän ruokkimisensa kuormitti myös niitä, joilla oli vain vähän jaettavaa. Yhteisöjen suhtautuminen vaihteli myötätunnosta pelkoon, sillä kulkijoiden mukana liikkui tauteja.

Mihin kriisiä on verrattu?

Nälkävuodet eivät olleet Suomen erityispiirre, vaan osa laajempaa eurooppalaista ja globaalia tapahtumasarjaa. Irlannin suuri nälänhätä 1840-luvulla on yksi tunnetuimmista esimerkeistä, ja muuallakin maailmassa on koettu ravinnon puutteesta johtuvia katastrofeja. Suomen nälkävuodet ovat kuitenkin merkittävä, koska ne olivat suhteellisesti hyvin raskaita Euroopan mittakaavassa. Vertailussa on aina varottava tarkkoja päätelmiä: väestörakenne, ilmasto, hallinto ja tautitilanne poikkesivat eri maissa niin paljon, että suorat vertailut ovat vaikeita.

Tutkijat ovat myös pohtineet, olisiko suomalainen yhteiskunta voinut toimia toisin. Tähän ei ole yksinkertaista vastausta. Tiedonkulku oli hidasta, rahaa ja viljaa oli vähän, ja vallitseva talousajattelu suhtautui valtion väliintuloon varauksellisesti. Silti jälkikäteen tarkasteltuna on selvää, että ruokaturva ja varautuminen olivat riittämättömiä.

Miten nälkävuosia tutkitaan

Historiantutkimus nojaa moniin aineistoihin. Seurakuntien kirkonkirjat kertovat kuolleista ja syntyneistä, kunnalliset asiakirjat köyhäinhoidosta ja kerjäläisistä, sanomalehdet aikalaisten käsityksistä ja viranomaisten kirjeenvaihto päätöksenteosta. Näistä saadaan sekä määrällistä että laadullista tietoa. Tutkijat voivat esimerkiksi verrata kuolleisuutta eri pitäjissä ja yrittää selittää vaihtelua sääolojen, maanomistuksen ja kuljetusyhteyksien avulla.

Aineistoilla on myös rajansa. Kirkonkirjat eivät aina kertoneet kuolinsyytä luotettavasti, ja liikkuvien kerjäläisten kohtalot jäivät usein kirjaamatta. Siksi arviot kuolleiden määrästä ovat aina suuntaa-antavia. Tämän tiedostaminen on tutkimuksen rehellisyyttä, ei heikkoutta.

Muistaminen ja perintö

Nälkävuodet elävät suomalaisessa muistissa monin tavoin. Monella suvulla on tarina esivanhemmista, jotka selvisivät tai eivät selvinneet, ja osa nälkään liittyvistä asenteista, kuten ruoan hukkaamisen paheksunta, on voinut periytyä pitkälle. On kuitenkin varottava romantisoimasta: kyse on todellisesta inhimillisestä kärsimyksestä, jossa kuoli kymmeniä tuhansia ihmisiä, eivät vain tarina kansallisesta sitkeydestä.

Nälkävuodet jättivät jälkensä myös väestörakenteeseen. Kun merkittävä osa ihmisistä kuoli ja syntyvyys laski, kokonaisia ikäluokkia jäi pienemmiksi, ja seuraukset näkyivät vielä vuosikymmeniä myöhemmin työvoiman ja perheiden rakenteessa. Osa selvinneistä lähti kriisin jälkeen etsimään parempaa elämää kaupungeista tai ulkomailta, ja tutkijat ovat pohtineet, missä määrin 1800-luvun lopun muuttoliike liittyi kriisin jälkeisiin oloihin. Kokonaisuutena nälkävuodet olivat murroskohta, jonka jälkeen suomalaisen yhteiskunnan varautuminen ja ruokahuolto alkoivat hitaasti vahvistua.

Mitä nälkävuodet opettavat tänään?

Nälkävuosien tarina ei ole vain historiaa. Se osoittaa, miten sääolot, köyhyys, hidas päätöksenteko ja tautiriski voivat yhdessä aiheuttaa katastrofin. Samat tekijät toimivat yhä nälänhädissä muualla maailmassa, mistä kertoo artikkelimme maailman nälkä lukuina. Suomessa vastaavaa ei ole sen jälkeen koettu, mutta se ei tarkoita, ettei ruokaturvaan liittyviä haasteita olisi. Ruoka-apu on tarpeen yhä, ja siitä kerromme tekstissä ruoka-apu Suomessa.

Historian muistaminen auttaa arvostamaan ruoan saatavuutta ja ymmärtämään, kuinka haavoittuvaa se voi olla. Se muistuttaa myös siitä, että nälänhätä on harvoin vain luonnonilmiö. Sen vakavuuteen vaikuttavat yhteiskunnan rakenteet, varautuminen ja päätökset, ja siksi niistä on opittavaa.

Lähteitä ja jatkoa

Kiinnostuneille suositeltavia aloituspisteitä ovat tutkijoiden artikkelit Historiallisessa aikakauskirjassa sekä paikallishistoriat, joissa kerrotaan oman kotiseudun kokemuksista. Sukututkimuksessa seurakuntien kuolleiden luettelot kertovat karun tarinan: kuolintapausten määrä vuonna 1868 on monessa pitäjässä moninkertainen normaaliin verrattuna. Tarkistathan aina, mistä luvut on laskettu, sillä juuri luvut ovat nälkävuosien tutkimuksen vaikein osa.

Jos haluat tutustua aiheeseen omakohtaisesti, aloita oman suvun tai kotiseudun tiedoista: kirjastojen ja arkistojen aineistot sekä paikallisten historiayhdistysten julkaisut tekevät kaukaisesta vuosikymmenestä konkreettisen.